Louise d’Orléans

Louise
Louise d’Orléans, Franz Xaver Winterhalterin maalaus, 1841.
Belgian kuningatar
Valtakausi	1832–1850
Seuraaja	Marie Henriette
Syntynyt	Louise-Marie Bourbon-Penthievre 3. huhtikuuta 1812 Palermo, Sisilia
Kuollut	10. lokakuuta 1850 Kuninkaallinen huvila, Langestraat, Oostende, Belgia
Hautapaikka	Laekenin Neitsyt Marian kirkon Kuninkaallinen krypta, Laeken, Bryssel
Puoliso	Leopold I (vih. 1832)
Lapset	Louis-Philippe Leopold II Philippe Charlotte
Koko nimi	Louise-Marie Thérèse Charlotte Isabelle
Suku	Orléans
Isä	Ludvig Filip I
Äiti	Maria Amalia
Uskonto	roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Louise d’Orléans, synt. Louise-Marie Bourbon-Penthievre ; (3. huhtikuuta 1812 Palermo, Sisilia – 10. lokakuuta 1850 Kuninkaallinen palatsi, Oostende, Belgia) oli Orléans-sukuun kuulunut ranskalainen prinsessa, josta tuli Leopold I:n puolisona Belgian ensimmäinen kuningatar vuosiksi 1832–1850.

Suku

Hänen vanhempansa olivat Ranskan kuningas Ludvig Filip I:n ja kuningatar Maria Amalia. Hän oli heidän kymmenestä lapsestaan toiseksi vanhin. Hän syntyi Palermossa, jossa hänen isänsä, tuolloinen Orléansin herttua Philippe oli maanpaossa.

Hänen äidinisänsä oli Napolin kuningas Ferdinand IV ja äidinäitinsä Itävallan arkkiherttuatar Maria Karolina. Hänen isoisänsä oli Chartresin prinssi Louis-Philippe Joseph de Bourbon-Orléans ja isoäitinsä Louise Marie Adélaïde de Bourbon-Penthièvre.

Kuningatar Louise poikansa kruununprinssi, Brabantin herttua Leopoldin kanssa, Franz Xaver Winterhalter 1838.

Avioliitto ja lapset

Louise ja Leopold vihittiin 9. elokuuta 1832 Compiègnen kuninkaallisessa palatsissa Ranskassa. Morsian oli 20-vuotias ja sulhanen 42-vuotias. Louise oli kasvatettu hartaaksi katoliseksi, Leopold luterilaiseksi. Leopold oli jäänyt leskeksi ensimmäisen puolisonsa, Walesin prinsessa Charlotte Augustan kuoltua synnytyksessä vuonna 1817.

Leopold ei vaatinut morsiamen kääntymistä, vaan lupasi että myös lapset voidaan kasvattaa katolisiksi. Pariskunta vihittiin ensin siviilimenoin, sitten katolisessa seremoniassa ja lopuksi siunattiin luterilaisessa seremoniassa.

Avioliittoa oli ehdotettu jo silloin, kun Leopoldia kaavailtiin Kreikan valtaistuimelle, ja ehdotus nousi uudelleen esiin, kun hänet valittiin vuonna 1831 belgialaisten kuninkaaksi Louisen toiseksi vanhimman veljen, 17-vuotiaan Nemoursin herttua Louis'n (1814–1896) sijaan. Liitto loi yhteenliittymän kahden vastavalitun ja asemaltaan vielä vakiintumattoman hallitsijan Louisen isän ja puolison välille, ja sitä pidettiin siksi sopivana ratkaisuna. Louisen äiti Maria Amalia vastusti avioliittoa, koska Leopold oli protestantti; koska kuitenkin Louisen isä oli uusi hallitsija ja hänen asemansa muiden hallitsijoiden silmissä heikko, liittoa pidettiin hyödyllisenä Ranskan uudelle Orléans-suvulle, sillä se saattaisi helpottaa Louisen sisarusten avioliittoja vakiintuneiden hallitsijasukujen jäsenten kanssa.

Vaikka avioliitto solmittiin Louisen tahdon vastaisesti ja hän oli pahoillaan joutuessaan jättämään Ranskan ja perheensä, Leopold kohteli häntä alusta alkaen huomaavaisesti ja kunnioittavasti. Louise arvosti tätä, ja pian heidän suhdettaan alettiin pitää sopuisana. Luonteeltaan ujoa Louisea kuvailtiin omistautuneeksi vaimoksi ja rakastavaksi äidiksi; koska hänen aviomiehensä toivoi hänen viettävän hiljaista perhe-elämää, hänellä ei juuri ollut tilaisuutta voittaa ujouttaan. Hän omistautui lastensa kasvatukselle, ja hänen kerrotaan viihdyttäneen Leopoldia lukemalla tälle muun muassa Stendhalin, Chateaubriandin, Byronin ja Shakespearen teoksia.

Louise d'Orléans, miniatyyrimaalaus Magdalena Dalton 1840.

Nuorimman lapsen syntymän jälkeen vuonna 1840 Leopold ja Louise viettivät vapaa-aikaansa usein erillään: Leopold vieraili vuoristossa Ardenneilla, kun taas Louise vietti lomansa mieluiten merenrantakaupunki Oostendessa. Vuodesta 1844 lähtien Leopoldilla oli suhde Arcadie Claretiin, jonka hän majoitti Brysselin kuninkaallisen palatsin lähellä olevaan taloon. Louisen terveys oli heikentynyt synnytysten ja hänen Ranskassa asuvan perheensä kokemien vastoinkäymisten vuoksi, minkä vuoksi yleisö asettui asiassa Louisen puolelle Leopoldia vastaan; hänen rakastajattarensa vaunuja jopa heiteltiin kadulla mutapaakuilla.

Kuningatar Louise puolisonsa Leopoldin ja lastensa kanssa, piirros n. 1850.

Louiselle ja Leopoldille syntyi neljä lasta:

• Belgian kruununprinssi Louis Philippe (24. heinäkuuta 1833 – 16. toukokuuta 1834), kuoli alle vuoden ikäisenä
• Belgian kuningas Leopold II (9. huhtikuuta 1835 – 17. joulukuuta 1909)
• Prinssi Philippe, Flanderin kreivi (24. maaliskuuta 1837 – 17. marraskuuta 1905), hänen pojastaan tuli Belgian kuningas Albert I;
• Prinsessa Charlotte (7. kesäkuuta 1840 – 19. tammikuuta 1927), Meksikon keisari Maximilian I:n puoliso.

Kuningatar

Kuningatar Louise d'Orléans, Gustaf Wappers.

Kuningatar Louise d'Orléansin postuumi muotokuva, Nicaise De Keyser 1856.

Kuningattarelle ei ollut vasta itsenäistyneessä Belgiassa muuta virallista roolia kuin kruununperijän synnyttäminen.

Kuningatar Louisea kuvailtiin ujo- ja sisäänpäin kääntyneeksi sekä terveydeltään heikoksi. Belgia oli vastikään itsenäistynyt monarkia, eikä vakiintunutta perinnettä kuningattaren roolista ollut vielä muodostunut. Kuningas Leopold oli sitä mieltä, että kuninkaallisten julkista edustamista tuli harjoittaa säästeliäästi, eikä hän luonut Louiselle julkista roolia kuningattarena. Kuningatar Louisea nähtiin julkisuudessa harvoin, ja hänen elämänsä keskittyi lasten kasvatuksen valvontaan, kirjeenvaihtoon Ranskassa asuvan perheensä kanssa sekä uskonnolliseen hartaudenharjoitukseen yhdessä henkilökohtaisen rippi-isänsä kanssa.

Vaikka kuningas osallistui itse harvoin – ja Louise vieläkin harvemmin – julkiseen edustamiseen, hän järjesti säännöllisesti yksityisiä kuninkaallisia tilaisuuksia, kuten vastaanottoja, tanssiaisia ​​ja valtiollisia juhlaillallisia aatelistolle Laekenin kuninkaallisessa linnassa. Hallituskautensa ensimmäisinä vuosina kuningas kutsui vieraiksi pääasiassa brittejä, sillä belgialainen aatelisto oli yhä pitkälti uskollinen Oranian-suvulle, mutta vähitellen myös belgialaisaateli alkoi osallistua kuninkaallisiin vastaanottoihin. Nämä vastaanottojen vieraat olivat lähes ainoita ihmisiä, joita Louise tapasi Belgiassa. Tässä pienessä piirissä Louise muuttui ajan myötä hieman vähemmän ujo- ja vaikutti nauttivan naamiaisista.

Joka aamu kuningatar Louise sai hovinaisiltaan tietoa ihmisistä, jotka pyysivät häneltä taloudellista apua. Hän vieraili henkilökohtaisesti näiden ihmisten kodeissa tarjotakseen lohtua ja taloudellista tukea. Joskus kuningatar Louisella ei ollut riittävästi varoja hyväntekeväisyyteen, jolloin hän lainasi rahaa hovinaisiltaan kertomatta asiasta miehelleen. Hän sai avunpyyntöjä myös Ranskasta ja vastasi niihin usein, mikäli hänen sihteerinsä vahvisti pyyntöjen olevan aitoja. Hän tuki pitsinvalmistusta, joka oli 1830-luvulla taantumassa, mutta elpyi merkittävästi kuningattaren taloudellisen tuen ansiosta; hän muun muassa tuki taloudellisesti pitsinvalmistuskoulua.

Kuningas Leopold antoi lopulta Louisen tehdä omia matkoja eri puolilla Belgiaa. Hänen mielipaikkojaan olivat Flanderin rannikkokaupungit, erityisesti Oostende, jossa hän harrasti ratsastusta, ui meressä ja käveli rannalla keräillen simpukankuoria. Ulkomaanmatkoja hänelle sallittiin harvoin. Leopold ei ottanut häntä mukaan Lontooseen prinsessa Victorian kastejuhlaan vuonna 1841, vaikka Louise olisi halunnut lähteä mukaan. Hän kuitenkin vei Louisen Pariisiin tapaamaan tämän vanhempia vuonna 1841 sekä Brühliin vuonna 1843, missä tämä tapasi Ison-Britannian kuningatar Viktorian. Vuonna 1844 hän vietti syntymäpäiväänsä kuningatar Viktorian kanssa Buckinghamin palatsissa, ja hän oli läsnä myös Lontoon-valtiovierailulla vuonna 1847.

Vaikka kuningatar Louise oli luonteeltaan ujo ja näyttäytyi harvoin julkisuudessa, hän oli yksityiselämässään vahvatahtoinen ja mielipiteiltään itsenäinen. Hänen tiedettiin olevan hyvin kiinnostunut politiikasta; aikalaislehdistö Saksassa väitti jopa, että Belgian kuningatar ”on äärimmäisen kiinnostunut poliittisista asioista, mikä herättää tyytymättömyyttä Brysselissä”. Ajan myötä kuningas Leopold todellakin kysyi hänen mielipidettään valtion asioista, ja hänen tiedetään antaneen kuninkaalle neuvoja diplomaattisissa kysymyksissä. Lopulta kuninkaan luottamus Louisen kykyihin kasvoi niin suureksi, että hän ehdotti hallitukselle kuningatar Louisen nimittämistä viralliseksi sijaishallitsijaksi kuninkaan ollessa poissa maasta. Ehdotus kohtasi kuitenkin niin yksimielistä vastustusta, että kuningas joutui luopumaan suunnitelmistaan.

Laekenin Neitsyt Marian kirkko Brysselissä, arkkitehti Joseph Poelaert 1854–1872.

Kuningatar Louise sai osakseen julkista myötätuntoa Belgiassa, kun hänen vanhempansa syrjäytettiin vallasta vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen aikana. Hän vieraili maanpaossa olevien vanhempiensa luona Englannissa saman vuoden lokakuussa. Ranskan vallankumous kasvatti Belgian kuninkaan ja kuningattaren suosiota kotimaassaan, ja he tekivät suuren suosion saattelemana kiertueen Belgian maakunnissa.

Kuningatar Louise d'Orléansin ja kuningas Leopold I:n hauta.

Kuningatar Louise kuoli 38-vuotiaana tuberkuloosiin lokakuussa 1850 vaatimattomassa vuokratussa talossa (myöhemmin kutsuttu Kuninkaallisessa huvilaksi) Oostendessä. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaisesti hänelle vuosina 1854–1872 rakennettuun Laekenin Neitsyt Marian kirkon Kuninkaalliseen kryptaan Laekeniin, Brysseliin. Samaan hautaan haudattiin hänen puolisonsa 15 vuotta myöhemmin vuonna 1865.