Suomalaista suksimahtia ryyditettiin 1940-luvulla sodasta tutulla pervitiinillä, kertoo Aku Kiuru. Mestarihiihtäjä kuvailee avoimesti ja värikkäästi ihmeaineen jakelua hiihtäjille ennen starttia ja kesken kilpailunkin. "Höökipulveri” oli niin tanakkaa ainetta, että se sai "kuolleetkin kulkemaan".
Hiihtolatujen takavuosien väriläiskä August Kiuru (1922—2009) piirtää Nappihiihto-ohjelmassa mielenkiintoisen kuvan dopingin käytön historiasta suomalaisessa maastohiihdossa. Hän kertoo hurjia tarinoita omalta uraltaan niin hiihtäjänä kuin huoltotehtävissä.
Kiurun sukupolvelle tärkein "täke" oli pervitiini, Saksassa ennen toista maailmansotaa kehitetty metamfetamiinipiriste, joka suorapuheisesta Kiurusta oli "helvetin hyvä keksintö". Piristeet kiellettiin hiihdossa vasta 1960-luvulla.
Vuoden 1948 talviolympialaisissa Kiuru kertoo "lyöneensä pillerit suuhun" 50 kilometrin kisan keskeyttäneelle Benjam Vanniselle. "Benkku haki suksensa lumihangesta ja hiihti olympiapronssia", hän kuvailee.
Myös aviopuoliso Paula Kiuru todisti pervitiinin tehoa, kun kokeili sitä kerran uuvuttuaan kesken kotitöiden. Kahdella pillerillä silitys alkoi sujua kuin tanssi.
Maailmanmestari ja nappimies
Kilpailu-urallaan Kiuru osallistui mm. kaksiin olympialaisiin ja hiihti ensimmäisen osuuden Falunin MM-kisojen voitokkaassa viestijoukkueessa 1954.
Aktiiviuransa jälkeen Kiuru toimi Suomen hiihtomaajoukkueen huoltoryhmässä kaikissa arvokisoissa vuoteen 1985 saakka. Kiurun omien sanojen mukaan hänen tehtäviinsä kuului mm. nappimiehenä toimiminen.
Aku Kiuru ei koe takavuosien dopingia minkäänlaiseksi ongelmaksi, vaan nostaa päinvastoin hattua Veli Saariselle ja muille tuon ajan valmentajille. Miehet olivat kovia, mutta jos hiihtäjä ei käyttänyt nappeja, hän oli tyhmä, sillä muuallakaan ei hiihdetty ”pelkän ruisleivän voimalla”.
Ohessa nähdään otteita vuonna 1998 tehdystä haastattelusta. Kiuru kertoo näytteissä myös mm. urheilijoiden vaikeasta suhteesta selostaja Pekka Tiilikaiseen, Chamonix´n kisojen vaietusta suksirikkeestä sekä presidentti Kekkosen kalavaleesta.
Teksti: Jukka Rönkä ja Jukka Lindfors
