Max Beckmann

Max Beckmann vuonna 1928.

Kaksoismuotokuva: Max Beckmann ja ensimmäinen vaimo Minna Beckmann-Tube, 1909.

Max Beckmann, synt. Max Carl Friedrich Beckmann (12. helmikuuta 1884 Leipzig, Saksi, Saksan keisarikunta – 27. joulukuuta 1950 New York, Yhdysvallat) oli saksalainen ekspressionistinen taidemaalari ja graafikko.

Hänen teoksensa erottuvat edukseen 1900-luvun traagisia tapahtumia käsittelevän symbolisen kommentaarinsa rohkeuden ja voiman ansiosta.

Suku, nuoruus ja koulutus

Max Beckmann vanhemmat olivat Antoinette Henriette Bertha Düber (1846–1903) ja myllynomistaja, viljakauppias Carl Heinrich Christian Beckmann (1839–1892). Hänen kaksi sisarustaan Margarethe ja Richard olivat häntä huomattavasti vanhempia. Max asui sisarensa talossa Falkenburgissa Pommerissa, nykyisessä Złocieniecissa. Hän kävi koulua vuonna 1894 Leipzigin kuninkaallisessa lukiossa.

Beckmann opiskeli vuosina 1900–1903 konservatiivisessa Weimarin taideakatemiassa (Großherzoglich-Sächsische Kunstschule Weimar), jossa häneen vaikutti hänen opettajansa Hans von Marées’n edustama idealistinen klassismi. Hän jätti opintonsa kesken ja matkusti Pariisiin, jossa hän vieraili satunnaisesti Académie Colarossissa. Häneen tekivät erityisen vaikutuksen Paul Cézannen työt. Nuori taiteilija luki ja kirjoitti paljon. Pariisissa, lyhyen pointillismin pariin tutustumisen jälkeen, hän loi alustavat tutkielmat ensimmäiseen mestariteokseensa, öljymaalaukseen Nuoret miehet meren rannalla. Hän matkusti Amsterdamiin, Haagiin ja Scheveningeniin, näkemässä pääasiassa Rembrandtin, Gérard ter Borchin, Frans Halsin ja Johannes Vermeerin teoksia ja maalaten maisemia erityisen kiinnostuneena. Vuonna 1904 hän lähti matkalle Italiaan, joka kuitenkin päättyi Geneveen. Hän vieraili Ferdinand Hodlerin luona tämän ateljeessa ja matkalla näki tuolloin vielä vähän tunnetun keskiaikaisen Isenheimin alttaritaulun Colmarissa. Tuon kesän maisemissa ja merimaisemissa taiteilija paini jugendtyylin ja eurooppalaisen japonismin välillä.

Vuonna 1904 Beckmann muutti Berliiniin, missä hän omaksui saksalaisen impressionisti Lovis Corinthin täyteläisen sivellintekniikan. Vuonna 1906 hän liittyi arvostettuun Berliinin sessessioon ja tapasi samana vuonna norjalaisen ekspressionistitaiteilijan Edvard Munchin, jonka synkät ja kaarevamuotoiset sommitelmat innoittivat Beckmannia kehittämään ekspressionistisen tyylin.

Taiteilija-ura

Beckmann aloitti taiteilijan uransa vuonna 1906, jonka jälkeen hän piti useita yksityisnäyttelyjä. Hän sai aluksi tunnustusta historiallisista maalauksistaan ​​ja muotokuvistaan, joille olivat ominaisia ​​hillitty värimaailma, impressionistinen maalaustapa sekä viittaukset vanhoihin mestareihin, kuten Michelangeloon ja Peter Paul Rubensiin.

Hänen elämänsä ja taiteensa suunta kuitenkin muuttui ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914. Hän liittyi lääkintäjoukkoihin, ja sodan melske antoi hänelle aluksi virtaa; hän kirjoitti: ”taiteeni voi mässäillä täällä.” Osallistuminen sotatoimiin jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän sai hermoromahduksen vuonna 1915. Kuolleiden ja silpoutuneiden sotilaiden näkeminen järkytti häntä ja muutti hänen taidettaan tuoden siihen sitä karua ja usein kauhistuttavaa kuvastoa, joka on tyypillistä hänen kypsän kautensa teoksille.

Die Nacht, 1918–1919.

Die Abfahrt, 1932–1935.

Hölle der Vogel, 1937–1938.

Tämän jälkeen hänen työnsä muuttuivat symbolistisiksi ja ne ilmensivät protestia maailman rappeutuneisuutta vastaan. Seuraavan vuosikymmenen aikana hän kuvasi tuhoon tuomittua Weimarin tasavaltaa purevan kyynisesti. Hän loi värikylläisiä ja yksityiskohtia pursuavia maalauksia, joissa esiintyvät hahmot ilmensivät sodanjälkeisen kaupunkielämän kaaosta. Näinä vuosina hän keskittyi myös etsaukseen ja litografiaan ja julkaisi useita mustavalkoisia grafiikkasarjoja kuten Die Hölle ("Helvetti", 1918–1919), joka kuvaa hävityksen koettelemaa Berliiniä.

Hänen uutta tyyliään edustavat esimerkiksi teokset Ristiltäotto (1917) ja sen pari Kristus ja aviorikoksesta tavattu nainen (1917), joissa hahmot on kuvattu vääristyneinä. Monet tällaiset maalaukset kuvaavat himoa, julmuutta ja tuskaa ympäristöissä, joihin liittyy symbolisia tai allegorisia merkityksiä. Painajaismaista sadismia kuvaavassa teoksessa Die Nacht ("Yö", 1918–1919) levottomat värit ja väkivaltaiset muodot ilmentävät Beckmannin pessimististä näkemystä ihmisen eläimellisyydestä. Hänen 1920-luvulla maalaamansa muotokuvat, asetelmat ja maisemamaalaukset ovat tunnelmaltaan sovinnollisempia.

Vuonna 1925 hänet nimitettiin Frankfurtin kaupungin taidekoulun (Städelschule) maalauksen professoriksi. 1930-luvun alussa kansallissosialistinen lehdistö alkoi hyökätä Beckmannin tuotantoa vastaan. Vuonna 1933, pian Hitlerin noustua Saksan valtakunnankansleriksi, taiteilija pakotettiin eroamaan opettajanvirastaan ja hänen maalauksensa poistettiin näytteiltä Berliinin kansallisgalleriassa. Myös hänen professorikollegansa Willi Burmeisterin opetusvirka lopetettiin. Juuri tuona kasvavan terrorin ja epävarmuuden aikana Beckmann alkoi maalata triptyykkiä Die Abfahrt ("Lähtö", 1932–1935). Hän palasi Berliiniin, jossa hän sai teoksen valmiiksi. Se oli ensimmäinen niistä suurikokoisista allegorisista triptyykeistä, jotka muodostavat hänen tuotantonsa merkittävimmän osan.

Vuonna 1937, päivä sen jälkeen, kun useita hänen teoksiaan oli otettu mukaan ”rappiotaiteen” näyttelyyn, Beckmann lähti toisen vaimonsa Mathilde "Quappi" von Kaulbachin kanssa Amsterdamiin, jossa hän asui toisen maailmansodan ajan. Hän jatkoi aktiivista työskentelyä maanpaossa ja suuntasi kohti myyttisiä, vertauskuvallisia kuvia, jotka eivät olleet sidottuja tiettyyn aikaan tai paikkaan. Vuonna 1947 hän muutti Yhdysvaltoihin, missä hän opetti missä hän opetti kolmen vuoden ajan Washingtonin yliopistossa St. Louisissa Missourissa sekä New Yorkissa.

Hänen maanpakovuosinaan syntyneisiin merkittävimpiin teoksiin kuuluvat triptyykit Näyttelijät (1942), Karnevaali (1943) ja Sokkoleikki (1945). Vaikka myöhäiskauden triptyykeissä toistuvat monet hänen aiemmat väkivaltaiset teemansa, ne ja erityisesti hänen kuolinpäivänään valmistunut Argonautit (1950) ilmentävät Beckmannin uskoa ihmishengen murtumattomuuteen. Hänen lukuisat omakuvansa tarjoavat koskettavan todistuksen taiteilijan henkisestä kokemusmaailmasta.

Vuonna 1951 hän sai postuumisti Venetsian biennaalin ensimmäisen palkinnon ja sai kunniatohtorin arvon.

Avioliitot ja lapset

Vuonna 1903 Beckmann tapasi pastorintytär Minna Tuben (1881–1964) Weimarin taideakatemiassa, jossa Tube opiskeli yhtenä ensimmäisistä taidetta opiskelevista naisista. Pari avioitui vuonna 1906, ja vuonna 1907 he muuttivat Berliinin Hermsdorfiin taloon, jonka Minna oli suunnitellut sisustus mukaan lukien Neues Bauen- suuntauksen tyyliin. Heidän poikansa Peter syntyi vuonna 1908. Aviomiehensä pyynnöstä Minna luopui maalaamisesta ja otti sen sijaan laulutunteja. Hän toimi oopperalaulajana vuodesta 1912 lähtien.

Beckmann jätti Minnan vuonna 1925 ja avioitui taidemaalari Friedrich August von Kaulbachin tyttären Mathilde (”Quappi”) von Kaulbachin (1904–1986) kanssa. Avioeron jälkeen Beckmann ja Minna Beckmann-Tube pysyivät yhteydessä toisiinsa koko loppuelämänsä ajan, mistä kertoo heidän tiivis kirjeenvaihtonsa.

Aiheesta muualla

• Max Beckmann Guggenheimin sivuilla (Arkistoitu – Internet Archive)
• Max Beckmann Museo Thyssen-Bornemiszassa Madridissa
• Max Beckmann, Die Hölle, 11-osainen litografiasarja, MoMa